keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kuukauden kirja: Minne menet Suomen Siion?

AJATUKSIA AHVION KIRJAN ÄÄRELTÄ - MINNE MENET SUOMEN SIION?

Lukukokemus

Yhtenä perjantaina graduseminaarissa eräs oppilas esitteli dosentti Juha Ahvion uutta kirjaa Minne menet Suomen Siion? (Kuva ja Sana, 2012) lukien sieltä valikoituja katkelmia. Tästä kiinnostuneena marssin maanantaina ruokatunnilla Aikamedian myymälään, ostin kirjan ja ehdin lukea sen ruokatunnin ja seuraavan luentotauon aikana. Kirja on siis helppolukuinen ja kävellessä luettavissa, joten se ehkä kannattaa lukea. Ulkoinen muoto on joustava ja kätevä, joten teoksen voi kätkeä hirvijahdissa saappaan varteen tai teipata zumbatunnilla vesipulloon. Tämä on ehdottoman myönteistä kirjassa kuin kirjassa.

Kirjan sanoma on pääpiirteissään se, että on olemassa liberaaliteologiaa ja oikeaa raamatullista teologiaa. Ahvion mukaan luterilainen kirkko on toivottoman liberalisoitunut mutta sama tuhoisa vaikutus on jo saavuttanut helluntaiherätyksenkin. Perusidean voi lukea netistä. Mielenkiintoiseksi tämän teesin tekee se, että Ahvion voisi noin lähtökohtaisesti olettaa systemaattisen teologian dosenttina olevan hyvinkin tarkkaan perillä teologisten luokittelujen dynamiikasta ja haasteista. Lisäksi minua erityisesti kiinnostavan helluntailaisuusosion suhteen Ahviolla on käsittääkseni Patmos-säätiössä työkaverina Petri Mäkilä, joka on kirjoittanut graduunsa perustuvan (hyvän) kirjan helluntailaisuudesta. Näillä pelimerkeillä voisi odottaa syvällistä ja tarkkaan tutkittua asiantuntija-analyysia Suomen helluntailiikkeestä.

Ahvio on apologeetti eli uskomusjärjestelmän puolustaja, joka oman näkemyksensä mukaan taistelee klassisen kristinuskon puolesta. On kuitenkin vaikea välttyä mielleyhtymältä, jonka mukaan uskomusjärjestelmä on pitkälti identtinen amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ja fundamentalistisen liikkeen kanssa. Siis vähän sellaisten, joita pseudo-kazakshtanilainen Borat-hahmo riemuksemme haastatteli Amerikan-matkoillaan. Jos heittäydymme hetkeksi postmoderneiksi narratiivien etsijöiksi, voinemme todeta Ahvion luovan sosiaalisen konstruktion nimeltä Suomen Siion, joka punahilkkasadun termein on Susi Hukkasen hampaissa odottaen Patmoksen urheita metsämiehiä. Kyseessä on sankarinarratiivi, jossa on mustavalkoisesti hyvät ja pahat ja pelastajat. Mielenkiintoinen on myös eräänlainen kunniakkaan menneisyyden (glorious past) luominen, johon viittaa yhtäältä Saarnivaaran ja Hedegårdin profeetoiksi nostaminen. Tässä profeettagenressä romantiikkaa tihkuvat viitteet menneisyyteen kuuluvat asiaan kuin Porilaisten marssi paraateihin.

Liberaaliteologian määritelmä

Olen jotenkin tunnistavinani itseni helluntaiherätyksen liberalisoitumisen airueena. Kirjoitettuani toimituksen pyynnöstä eksegeetin näkökulman aiheeseen Raamatun virheettömyys mm. Ahvio kommentoi radiossa asiaa ja myös kirjoitti aika pian keskustelun jälkeen ilmestyneeseen virheettömyyttä promotoivaan tuotokseen. Koska Ristin Voitossa kukaan muu ei ole muistaakseni sivunnut Raamatun virheettömyyttä, identifioidun siis nyt Ahvion konstruktiossa jonkinlaiseksi helluntailiikkeen heikkiräisäseksi. [Todettakoon tähän väliin, että kokemukseni mukaan Räisänen on fiksu, rehellinen ja mukava ihminen, jolle avoin vuoropuhelu on arvo. Identifioin siis itseni monessa suhteessa hyvään seuraan.] Kirjan idean kannalta liberaaliteologian määritteleminen olisi olennaisen tärkeää. Mikko Ketolan ja Matti Myllykosken toimittama Vartijan e-kirja Liberaalit ja konservatiivit (2012) kuvaa hyvin sitä, kuinka hankalasta dikotomiasta on kysymys. Lainaan laiskuuttani Ahvion blogikirjoitusta, jossa kirjan sanoma olennaisesti kiteytyy. Siinä dosentti Ahvio määrittelee liberaaliteologian seuraavasti:
Liberaaliteologialla tarkoitetaan teologiaa, joka haluaa vapautua perinteisistä vanhakirkollisista ja uskonpuhdistuksellisista uskonopin muotoiluista ja sisällöistä. Viime kädessä liberaaliteologia haluaa vapautua Raamatusta Jumalan ohjeellisen sitovana erityisenä ilmoituksena. Liberaaliteologia haluaa avata mielet vapaiksi myös sille mahdollisuudelle, että Raamattu ei olisikaan tällainen Jumalan sanallinen ilmoitus, jonka perustalle voidaan rakentaa kestävä ja ohjeellinen uskonoppi ja kristillinen elämäntapa.
Ahvion mukaan teologit ovat selkeästi jaettavissa liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kirjan alussa (s. 13) hän viittaa Hanna Salomäen tutkimukseen, jonka mukaan ”vain 52 % itsensä uskonnollisesti liberaaleiksi mieltäneistä katsoi Jeesuksen olevan Jumalan Poika”. Eli yli puolet näistä liberaaleista uskoi Jumalan olemassaoloon ja vieläpä siihen, että Jeesus on Jumalan Poika. Minua jää ihmetyttämään erityisesti se, mistä nämä 52 % liberaaleista on omaksunut ajatuksen Jeesuksesta Jumalan Poikana, jos ei Raamatusta! Jeesuksen tunnustaminen Jumalan Pojaksi on nähdäkseni aika vahvaa sitoutumista ns. klassiseen kristinuskoon, joka tosin ei välttämättä liene ihan niin homogeenisen nätti paketti kuin mitä Patmos-säätiön tutkimusjohtaja antaa ymmärtää. Koska Ahvion määritelmä on epämääräinen ja sekava, hän pystyy helposti leimaamaan liberaaliksi kaikki toisin ajattelevat.

Glory days ja isä-retoriikka

Miksi vetoaminen ”vanhoihin hyviin aikoihin” tuntuu turvalliselta ja oikealta? Kysymys on osittain eksistentiaalinen ja liittynee ihmisen tarpeeseen kokea olevansa progressiossa – tulevansa jostakin ja menevänsä jonnekin. Psykoanalyyttisen koulukunnan edustaja voisi nähdä tässä alitajuista tarvetta hakea isähahmon hyväksyntää. Tai sitten poikakirjojen lukijoiden hyvin tunnistamaa halua samaistua menneisyyden myyttisiin sankareihin, kuten Robin Hoodiin, Robinson Crusoehen, Geronimoon, Tarzaniin ja miksei siis Uuras Saarnivaaraan ja David Hedegårdiinkin. Pyrkimättä nyt tekemään Ahviosta henkilökohtaista psykoanalyysia näen tämän myyttisiin vanhoihin aikoihin vetoamisen ilmiön yleisesti ottaen jonkinlaisena isäsuhteen käsittelemättömyytenä. Ilmiöönhän on törmätty uskontokeskusteluissa monissa muissakin yhteyksissä. Normaali isäsuhdekehitys etenee niin, että lapsuuden ”maailman vahvin isä” muuttuu oman aikuistumisen myötä inhimillisemmäksi ja monivivahteisemmaksi. Isä nähdään läheisenä eikä hänestä tehdä myyttisen mustavalkoista ja absoluuttisen hyvää tai pahaa oliota. Autoritaarisen fundamentalismin isä-retoriikassa isästä ei ole koskaan tullut sitä harmaantunutta miestä, jota rakastat ja jonka kuitenkin voitat jo painissa. Tai jonka kanssa juot nuotion vieressä kahvia yhdessä ihmetellen maailman menoa. Fundamentalismin isä-retoriikassa isä on poissa ja on aina ollut. Hän on myyttinen hahmo, joka ei koskaan inkarnoitunut pienen pojan elämään tai korkeintaan käväisi siellä tunne-estyneenä machorakennelmana.

Historian analysoiminen osoittaa aika vääjäämättömästi, ettei mitään ”vanhaa hyvää aikaa” ole koskaan ollut sen paremmin kristillisessä kuin monessa muussakaan mielessä. Varmasti voimakkaamman yhteisöllisyyden vaikutus on näkynyt myönteisenä henkisessä jaksamisessa mutta toisaalta kulttuuri on ollut julmempi, rasistisempi ja verisempi. Seksuaalimoraalin osalta vaikkapa Antti Häkkisen kirja Rahasta – vaan ei rakkaudesta: Prostituutio Helsingissä 1867–1939 (Helsinki: Otava) ravistaa miettimään tämän myytin mukaan kristillistä kulta-aikaansa eläneen Suomen moraalista menoa.

Eksegetiikka

On hieman turhauttavaa, että samalla tavalla kuin kirjassa Jumalan Sana – Inspiroitu ja erehtymätön (toim. Petri Mäkilä ja Pasi Turunen, Kuva ja Sana, 2010), Ahvio ei tässäkään manifestissa tartu aitoihin eksegeettisiin ongelmiin. Kun esimerkiksi Ahvion työkaveri Pasi Turunen edustaa ansiokkaasti ns. blombergiläistä evankelikaalieksegeettistä koulukuntaa, Ahvio tyytyy huutamaan kovaa. On tietysti mahdollista, että tutkimusjohtaja ei edes pyri minkäänlaisen dialogin aikaansaamiseen, mutta mikäli tällaista trendikästä tavoitetta voidaan väläytellä, on todettava, että keskustelun avaus on hämmentävä.

Ahvion tapa tulkita Raamatun tekstejä nivoutuu käyttämässäni jaottelussa ns. Assosiatiivisen tulkintametodin luokkaan, josta käytetään myös nimitystä eisegeesi. Olennaista ei tällöin ole niinkään kirjoittajan alkuperäisen tarkoituksen etsiminen tai alkuperäinen kielellinen interaktio, vaan se miten sanan nykytilanteessa herättämät mielikuvat sopivat retorisiin ja ideologisiin tarkoitusperiin. Helluntailaisessa raamattukouluopetuksessa tällaisesta tulkintamallista alettiin ottaa määrätietoista pesäeroa jo 1990-luvulla. Muutenkin historialliskontekstuaalinen eli alkuperäismerkitystä etsivä tulkintatapa on ollut suomalaishelluntailaisuudessa suhteellisen tärkeää jo alkumetreiltä asti.

Ahvio lainaa kirjavan kokoelman traditioiden säilyttämiseen liittyviä kehotuksia ja käskyjä Raamatusta (ss. 117–119). Nämä hän kaappaa tukemaan omaa agendaansa, joka jää lopulta avaamatta konkretian tasolla. Minkäänlaista sensitiivisyyttä ilmausten asiayhteydelle ei siis ilmene. Hämmentäväksi kysymykseksi jää, mikä on Raamatun auktoriteetti, jos se on ainoastaan sitaattikirja, josta voidaan ammentaa ajattomia iskulauseita koristelamaan jos jonkinlaisia manifesteja.

Ahvio ei käsittele millään tavalla niitä haasteita, joita eettisten linjausten tai ohjeiden juontamiseen Raamatusta liittyy. Hän luukuttaa Raamatun auktoriteettia mutta ei avaa käytännön tulkintatyön tasolla sitä, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa. Mieleeni tulee tapaus takavuosilta, kun opettajaani ja ystävääni emeritusprofessori Kalle Sandelinia vastaan nostettiin harhaoppisuuskanne. Sandelin esitti väitöstutkimuksensa pohjalta, että Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvussa osoittaa uskovansa kuolleiden ylösnousemukseen mutta ei (maallisen) ruumiin. Sandelinin tulkinnan mukaan Paavali uskoi Jumalan luovan ylösnousemuksen yhteydessä ihmiselle uuden ruumiin. Hän ehdotti, että uskontunnustuksessa pitäisi sanoa ”de dödas uppståndelse” eikä ”kroppens uppståndelse”. Sandelin esittää, mitä Raamattu sanoo eikä ota kantaa siihen, tapahtuuko tällaista ylösnousemusta. Nyt kun Sandelin esitti, että uskontunnustuksen kieltä muutetaan ”raamatullisempaan” suuntaan, hänestä tehdään harhaoppisuuskanne! [Tragikoomista on se, että olen omin korvin kuullut, kun Golgatan veressä voima on –laulun tekijä helluntaievankelista Paavo Virtanen esitti saarnassaan samanlaisen ajatuksen kuin Sandelin.]

Historialliskriittinen tutkimus askartelee tekstien ja niiden taustalla olevien tapahtumien kanssa. Tutkijoiden luokitteleminen konservatiiveihin ja liberaaleihin on osoittautunut kerta toisensa jälkeen toivottomaksi projektiksi. Pidin muutama viikko sitten pohjoismaisten Jeesus-tutkijoiden symposiumissa esitelmän, jossa mm. ehdotin Johanneksen evankeliumin kehyskertomuksen käyttöä lähteenä Jeesus-tutkimuksessa. Osa tutkijoista esitti kriittisiä näkökohtia tämän oletuksen suhteen ja toiset taas olivat hyvinkin innostuneita. Myönteisen palautteen antajista yksi oli tunnustautuva ateisti, kun taas kriittisemmin ideaan suhtautuneista yksi oli vapaakristillisessä instituutiossa työskentelevä tutkija. Homoaktivistien piirissä fanitettu tutkija innostui esitelmästä mutta myönteisesti suhtautui myös pari konservatiivisten laitosten edustajaa. Ja taas, kriittisesti suhtautui pari perusluterilaista tutkijaa ja jonkun mielestä kuvat olivat kivoja. Kritiikki oli hyvää ja hyödyllistä ja joiltain osin myös varsin aiheellista. Pointti on kuitenkin se, että edes suhtautuminen tekstin historialliseen luotettavuuteen ei tunnu kunnolla korreloivan teologisten vakaumusten kanssa.

Helluntailaiset ja liberaaliteologia

Luterilaisen kirkon sättiminen liberaaliudesta on jo kauan ollut ”what-else-is-new"-osastoa mutta Ahvion ajatus liberaliteologisoituneesta helluntailiikkeestä on varsinainen uskontososiologinen skuuppi.

Mysteeriksi jää kuitenkin, mihin Ahvio näkemyksensä itse luomansa liberaaliteologiaolkinuken hivuttautumisesta helluntailaisuuteen perustaa. Retoriikka (s. 23) on jykevää: ”Takana ovat ne päivät, jolloin joku saattoi ajatella pääsevänsä automaattisesti pakoon Raamatun hylännyttä liberaaliteologiaa langenneesta porttokirkosta erotessaan ja helluntaiherätykseen liittyessään. Jo nyt ja varsinkin tulevina päivinä näin toimiva saattaa hyvinkin joutua ojasta allikkoon.”

Jonkinlaisena lähteen tapaisena hän näyttää pitävän, kaikista maailman foorumeista, Ristin Voiton mielipidepalstaa! Lisäksi blogimme Eksegeettinen safari on päässyt otokseen. ”Huolestuneimmat puhuvat jo avoimesti helluntailiberaaleista ja näiden turmiollisesta vaikutuksesta helluntaikenttään”, toteaa Ahvio (s. 25). Ristin Voiton mielipidepalstalla on käyty myös keskustelua kastepuvun väristä ja ennen kaikkea siitä voidaanko naisen rintoja kutsua meijereiksi. On siis esitetty huolestuneisuutta mm. paljaan rintaihopinta-alan näkymisestä juhlakentällä sekä väärien termien käyttämisestä näistä ruumiinjäsenistä.

Jos Ahvio olisi oikeasti halunnut selvittää suomalaisten helluntailaisten raamattukäsityksiä, hän olisi perehtynyt aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Mm. Tommi Lenhon pro gradu –tutkielmassa vuodelta 2011 selvitettiin suomalaishelluntailaisten pastorien ja vanhimmistoveljien raamattunäkemystä varsin ansiokkaasti. Kyseinen gradu sai Walesin yliopistossa ”distinction” arvion, mikä tarkoittaa, että se on ”ihan oikeasti hyvä”. Helluntaikirkon raamattunäkemystä olisi voinut myös tarkastella puhumattakaan näiden ”tuntemattomaksi” jäävien liberaaliteologien varsinaisia kirjoituksia.

Salaliittoteoriat

Patmos-säätiöllä on tunnetusti pitkät perinteet herätyskristillisen salaliittoteorioiden vaalijana. Ahvio jatkaakin tällä linjalla kehitellen mm. Schleiermacherista, Hegelistä, liberaaliteologiasta, marxilaisuudesta, KGB:sta, Heikki Räisäsestä ja ties mistä jonkinlaisen salaliittomaisen kokonaisuuden. Klassinen kristinusko alkaakin erehdyttävällä tavalla muistuttaa amerikkalaisen republikaanilaisuuden oikeaa siipeä. Ilmiöiden mustavalkoinen dikotomisointi tuntuu suoraan sanoen lapselliselta. Ahvion mukaan liberaaliteologian omaksuminen esimerkiksi johtaa ja on jo johtanut helluntailiikettä Israel-vastaisuuteen. Väite on omituinen. En ole tavannut yhtään helluntailaista, joka olisi kiistänyt Israelin juutalaisvaltion olemassaolon oikeutuksen. Nyky-Israelin teologisen aseman kieltävät helluntaiteologit ovat hyvin tiukasti virheettömyysoppiin pitäytyviä, kun taas raamattunäkemykseltään liberaalimpaan siipeen kuuluvissa on vahvoja ”Israelin ystäviä”. Mysteeriksi jää, miten Ahvio rakentaa yhteyden liberaalista raamattunäkemyksestä (mikä se nyt sitten onkaan?) Israel-vastaisuuteen.

Henkilökohtainen loppuoodi

Tätä Suomen Siionin dynamiikkaa tuntien tiedän, että reaktioni Ahvion esitykseen tulkitaan ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” –selityksen avulla. Tarkennan nyt kuitenkin sen verran, että minulla ei lähtökohtaisesti ole mitään liberaaliteologin identiteettiä vastaan. Pidän myös ihan myönteisenä sitä, että kuvajasanarepublikaanievankelikaalinen siipi kokee minut arveluttavaksi ”teologiseksi toiseksi”. Sen sijaan minua ottaa päähän tällainen pseudoakateeminen valehteleminen, jolla lopulta hankaloitetaan pastorien ja muiden teologien työtä. Samoin tällainen kaoottinen epäilyksen kylväminen vaikeuttaa Raamatun tekstien ja seurakunnallisen arkiteologian välisen dialogin kehittämistä.

6 kommenttia:

Markus Finnilä kirjoitti...

Kiitos asiantuntevasta ja hauskasta kirja-arviosta. Itselleni ei välittynyt minkäänlaista koirakalikkaälähdys-mielikuvaa, vaan mielestäni teksti on aivan asiallinen. Täytyypä käydä ostamassa dosentti Ahvion teos omaankin kirjahyllyyn!

JS kirjoitti...

Kankaanniemi:

"Ahvion mukaan teologit ovat selkeästi jaettavissa liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kirjan alussa (s. 13) hän viittaa Hanna Salomäen tutkimukseen, jonka mukaan ”vain 52 % itsensä uskonnollisesti liberaaleiksi mieltäneistä katsoi Jeesuksen olevan Jumalan Poika”. Eli yli puolet näistä liberaaleista uskoi Jumalan olemassaoloon ja vieläpä siihen, että Jeesus on Jumalan Poika. Minua jää ihmetyttämään erityisesti se, mistä nämä 52 % liberaaleista on omaksunut ajatuksen Jeesuksesta Jumalan Poikana, jos ei Raamatusta!"

Todennäköisesti jostain muualta kuin Raamattua itse lukemalla. Salomäen tutkimushan käsitteli kirkkokansan uskoa, ei teologeja. Esimerkiksi koulun uskontotunneilla aikoinaan tuolla tavalla opetettiin. Tutkimusten mukaan jopa monet ateistit tosin vastaavat kysymykseen, onko Jeesus Jumalan poika, myöntävästi. Eivät siksi, että uskoisivat Jumalaa olevan olemassa, vaan siksi, että katsovat, että tuo väite on määritelmällisesti oikein. Eli he ovat oppineet, että Jeesus tarkoittaa Jumalan poikeaa, on tätä sitten olemassa tai ei.

Viitattu Hanna Salomäen artikkeli löytyy täältä:
http://www.hengenuudistus.fi/kirkonrakentajien_foorumi/karismaattisuuden_ja_spiritualiteetin_tietopankki/lehtikirjoitukset_artikkelit/liberaalien_ja_konservatiivien_oppi_uskonnonharjoitus_ja_moraalinakemykset_hanna_salomaki/

Salomäki ei itse vie tulkintoja kovin pitkälle, mutta niin hänen tutkimuksensa kuin useat aiemmat tutkimukset kyllä vahvistavat sen, että konservatiivi-liberaali -jaolle on ihan oikeasti perusta. Tilastollisia aineistoja enemmän tutkivat puhuvat tässä yhteydessä esimerkiksi klustereista. Eli tietyt kannanotot korreloivat varsin vahvasti ns. liberaaliklusterin sisällä ja konservatiiviklusterin sisällä. Lisäksi on joukko ihmisiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan joukkoon. Se ei poista silti sitä tosiasiaa, että liberaali-konservatiivi -jako on olemassa ja todellinen.

JS kirjoitti...

Kankaanniemi:

"Tutkijoiden luokitteleminen konservatiiveihin ja liberaaleihin on osoittautunut kerta toisensa jälkeen toivottomaksi projektiksi."

Tutkijoiden luokittelu konservatiivisuuden ja libaraalisuuden perusteella on vähän erilainen projekti kuin koko kansan. Mutta kyllä se sielläkin saralla taitaa olla ihan tehtävissä oleva luokittelu.

Toinen asia on se, mihin KÄYTTÖÖN luokittelua halutaan käyttää. Yleensä luokitteluilla kun on käyttötarkoitus. Uskallan kuitenkin väittää, että valikoimalla joukon eri tutkijoiden tekstejä, ja laittamalla ne ulkopuolisten arvioitaviksi, saataisiin kohtalaisen hyvät korrelaatiot siitä, kuka tutkijoista katsottaisiin liberaaliksi ja kuka konservatiiviksi (tai vaikkapa johonkin muuhun koulukuntaan kuuluvaksi).

Näinhän luokitukset alunperinkin tutkijayhteisössä syntyvät. Eivät useinkaan niinkään sitä kautta, että joku opettaa, että toinen on liberaali tai toinen konservatiivi. Vaan sitä kautta, että ihmiset lukevat tai kuuntelevat, mitä toinen sanoo. Johtopäätökset ovat usein hämmentävän yhdensuuntaisia.

Olen käynyt itse keskustelua aikoinaan vuosia netissä eräiden tutkimusteemojen äärellä. Ihmisille syntyi hämmentävän yhdensuuntaisia kantoja siitä, mihin koulukuntaan joku tutkija kuuluu. Tuntemalla tutkijoiden joitain kantoja aiheista A,B ja C, pystyimme myös hämmentävän hyvin ennustamaan, mitä mieltä tämä on olisi asiasta D, E ja F, jo ennen kuin henkilö oli sanonut asiasta mitään. Asia selittyy sillä, että moni tutkija pyrkii toimimaan suhteellisen loogisesti. Pyrkimällä ajattelemaan toisen tavoin, voi ei-tunteita-herättävien aiheiden kohdalla päätellä toisen ajatuksenjuoksua aika pitkällekin. Tunneaiheissa tämä ei sen sijaan onnistu.

Mitä myönteisiin palautteisiin tulee, niin varmaan eksegeetikkokin tietää, ettei se kerro paljoakaan siitä, minkä kuulija katsoo olevan totta. Siitä liberaali - konservatiivi -asiassa puolestaan on paljolti kyse. Itsekin annan mielelläni positiivista palautetta monille, joiden kanssa olen täysin eri mieltäkin, jos näiden esitys on ollut hyvä. Mutta enpä itse silti esittäisi samanlaista esitystä, jos olen kuitenkin eri linjoilla.

Tutkijayhteisöstä itselläni on sellainen kokemus, että jos keskusteluosiossa liian moni antaa positiivista palautetta, joku antaa kritiikkiä, vaikkei muuten antaisi. Ja päinvastoin, eli jos tulee paljon kritiikkiä, joku antaa myötätuntokehuja. Ainakin, jos porukka on hyvää ja henki rakentava. Tutkijan kannalta ikävin tilanne on se, jos ketään ei kiinnosta kommentoida mitään.

JS kirjoitti...

Kankaanniemi:

"
Jos Ahvio olisi oikeasti halunnut selvittää suomalaisten helluntailaisten raamattukäsityksiä, hän olisi perehtynyt aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Mm. Tommi Lenhon pro gradu –tutkielmassa vuodelta 2011 selvitettiin suomalaishelluntailaisten pastorien ja vanhimmistoveljien raamattunäkemystä varsin ansiokkaasti. Kyseinen gradu sai Walesin yliopistossa ”distinction” arvion, mikä tarkoittaa, että se on ”ihan oikeasti hyvä”."

KYSYMYS KANKAANNIEMELLE.

Lenhon gradun mukaan 93 prosenttia haastatelluista (jotka olivat pastoreita ja vanhimmistoa) katsoi, että Raamattu on erehtymätön uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä, ja 79 prosenttia kertoi, että Raamattu on erehtymätön kaikessa. Lenhon tulos oli myös se, että suomalainen helluntailaisuus muistuttaa erittäin paljon amerikkalaista evankelikaalisuutta. Kankaanniemi kirjoitti näin:

"On kuitenkin vaikea välttyä mielleyhtymältä, jonka mukaan uskomusjärjestelmä on pitkälti identtinen amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ja fundamentalistisen liikkeen kanssa. Siis vähän sellaisten, joita pseudo-kazakshtanilainen Borat-hahmo riemuksemme haastatteli Amerikan-matkoillaan."

Syytät tällaisesta Ahviota. Mutta eikö koko helluntailiikkeestä voida Lenhon lausunnon pohjalta sanoa ihan samaa?

Toisaalta, jos osuus on laskussa, eikö tällöin voida väittää helluntailiikkeen liberalisoituneen? Vaikka Kankaanniemi irvaileekin sillä, että asia olisi "varsinainen uskontososiologinen skuuppi", niin tutkimukset ovat osoittaneet helluntaiseurakunnissa maailmanlaajuisesti silti olevan menossa tuollaisen kehityssuunnan. Helluntailiikkeen liberalisoituminen ei ole mikään skuuppi, vaan jo pidempään havainnoitu ilmiö, jonka syitä ja seurauksia Suomessa ei ole juuri pohdittu ainakaan julkisesti.

Asiaa voisi verrata siihen, kun Eskola kirjoitti joitain vuosia sitten pamfletin Ateistit alttarilla. Kirjan sanoma kiistettiin. Mutta Kirkon tutkimuskeskus on sittemmin tutkimuksissaan vahvistanut kehityssuunnan jatkuneen juuri sellaista tietä, josta kirjassa puhuttiin. Kirkon työntekijöistä yhä useampi on ateisteja (joskaan ei kovin moni, mutta yksikin ateisti on aika kummajainen uskonnollisena opettajana), mutta sitäkin useampi on sellaisia, jotka kiistävät monet kirkon keskeisistä opeista. Vuonna 2005 julkaistussa tutkimuksessa vielä 95 % evl. kirkon työntekijöistä kertoi uskovansa kristinuskon Jumalaan niin kuin kirkko opettaa, ja 3 % katsoi uskovansa jonkinlaiseen jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa. Nyt ei enää 95 % lukua saada.

Anonyymi kirjoitti...

Juha Ahvio näkyy vastanneen blogikirjoitukseen täällä:

http://www.patmos.fi/blogi/?entityId=458

Anonyymi kirjoitti...

Kankaanniemi:

"Historian analysoiminen osoittaa aika vääjäämättömästi, ettei mitään ”vanhaa hyvää aikaa” ole koskaan ollut sen paremmin kristillisessä kuin monessa muussakaan mielessä."

Kirjoittajan kannattaisi valita, mitä mieltä tästä asiasta oikein on. Nyt hän väittää samaan aikaan, että mitään "vanhaa hyvää aikaa" ei ole koskaan ollut, johon palaamista kannattaisi haikailla tai jonka menetyksestä kannattaisi surra. Samaan aikaan hän väittää, että Raamatun teksti pitäisi tulkita ensisijaisesti niin kuin nykytutkijat olettavat sen ymmärretyn alunperin pari tuhatta vuotta sitten. Ikään kuin historiallinen tulkinta olisi ainoa oikea nykyäänkin.

Raamattu itse opastaa kuitenkin aika allegorisiin tulkintoihinkin. Esimerkiksi Jeesus ei Vanhan Testamentin ääreillä kovin usein kysele, mitä tämä teksti on alunperin mahtanut tarkoittaa kirjoittajan kontekstissa. Vaan kysyy, mitä teksti merkitsee pohjimmiltaan. Jos ja kun Jumala on historian elävä Jumala, Raamattuakaan ei ole laadittu vain tuhansia vuosia sitten eläneille ihmisille, vaan myös nykyisille. Silloin Raamatun merkityksen kannalta merkityksellistä ei ole vain se, miten ihmiset ovat jonkin asian alunperin oletetusti kenties ymmärtäneet (mikä on aina osin arvailua, on se sitten akateemista tai ei) - tai sitten voi kysyä, mitä Jumala näiden tekstien kautta haluaa sanoa tänään.